Pikkusiskon kuulumiset

Apilapelto

2008-09-30T08:38:00+03:00

Tervetuloa Apilapeltoon. Jatkan siellä kirjoittelua. Blogger on vaan niin paljon parempi.

Muutama hajanainen ajatus

2008-09-24T22:34:00+03:00

Olisi paljon kirjoitettavaa, kaikenlaista mitä puhuimme tänään Simonen kanssa Suomesta ja suomalaisista, mutta ei ole aikaa purkaa kaikkia päässä vellovia ajatuksia sanoiksi.

Sillä aikaa, kun luen tenttiin enkä päivitä, vilkaiskaa kuvablogiani Sardinia kuvina. Jostakin syystä se ei tunnu kiinnostavan ketään, nyyh. En ole mikään mestarivalokuvaaja, se myönnettäköön, varsinkin teknistä osaamista vaativissa kuvaustilanteissa olen kehno. Sommitella sen sijaan osaan mielestäni hyvin. Sardinia on kuitenkin sillä tavoin kiitollinen kuvauskohde, että saaren kauniista maisemista saa huononkin kuvaajan hyppysissä automaattisesti hyviä kuvia. Ainakin kauempaa katsottuna.

Olen muuten melkoisen varma, että muutan näiden artikkeleiden kanssa sittenkin Bloggeriin. Olen niin ihastunut sen toimintoihin. Ajattelin tehdä sen nyt, kun olen vasta kirjoittanut vähänlaisesti, ettei tule niin paljon siirrettävää.

Sosiaalioikeutta

2008-09-24T13:41:00+03:00

Luen sosiaalioikeuden tenttiin. Tämän tästä törmään kirjassa sellaiseen, mikä muistuttaa eilisen uutisista:

"Jos kysymys on ajo-oikeuden, ampuma-aseluvan tai muun sellaisen luvan voimassaolon harkitsemisesta, poliisilla on ehdoton oikeus saada perustellusta pyynnöstä luvanhaltijan terveydentilaan, päihteiden käyttöön tai väkivaltaiseen käyttäytymiseen liittyviä tietoja salassapitovelvollisuuden estämättä, jos on syytä epäillä, että luvanhaltija ei enää täytä luvansaannin edellytyksiä. (Poliisilain 35 §:n 2 momentti) "

Tämä siis koskee poliisin oikeutta saada tietoja sosiaaliviranomaisilta salassapitovelvollisuuden estämättä. Mutta olikohan Kauhajoen kouluampuja koskaan ollut tekemisissä sosiaaliviranomaisten kanssa? Ehkäpä ei. Ja jos ei, eivät ainakaan sosiaaliviranomaiset voineet omalta osaltaan auttaa poliisia arvioimaan hänen aseenkantolupansa jatkumista.

Kurja juttu sen poliisin kannalta, joka ampujaa maanantaina kuulusteli.

Kansallista häpeää ja matkoja Milanoon

2008-09-24T10:29:00+03:00

Halusin vielä kirjoittaa siitä, että Suomea toisinaan ulkomailta käsin tarkastelleena minulle on noussut sellaisiakin tunteita pintaan kuin tietynlainen kansallinen häpeäntunne, eilisen johdosta. Minulle tosin eilen koetettiin osoittaa, että tällaiset tunteet eivät olisi oikeutettuja tässä tilanteessa, mutta olen eri mieltä. Samasta syystä kuin minä samaa häpeää kokivat muutamat ulkosuomalaiset tuttavani. Ja kun ajattelen Simonea, ja sitä miten hän häpeää ääneen sitä, että Italiasta uutisoidaan aina vain mafiamurhia ja mafian aikaansaamaa Napolin jätekriisiä, niin alan tuntea häpeäni ihan oikeutetuksi. Kyllähän sitä joutuu kaikenlaista selittämään esimerkiksi omille appivanhemmilleen, jotka katsovat Italian uutisista aina vain Suomen kouluammuskeluja.

Tänä aamuna heräsin uneen, jossa olin lähdössä ex tempore - matkalle Milanoon, jonne Simone juuri palasi Sardiniasta kesälomalta. Olen kerran tehnyt ihan oikean ex tempore - matkan Milanoon, kahden päivän varoitusajalla. Haaveeni olisi joskus yllättää Simone siten, etten kertoisi hänelle mitään tulostani, vaan laskeutuisin Orio al Serion lentokentälle, ottaisin bussin joka pysähtyisi Lambraten metroasemalla, kävelisin Lambratelta Via Conte Rossolle ja soittaisin hänen ovikelloaan. Ta-daa!

Simone koetti eilen varata Ryanairin lentoja Milanosta Suomeen ja takaisin lokakuun lopulle, mutta ei jostakin syystä onnistunut. Toivottavasti tänään onnistuu paremmin.

Kauhajoen kouluammuskelusta

2008-09-23T18:32:00+03:00

Että tällainen päivä sitten, taas kerran. Jäi tenttiin lukeminen vähän taka-alalle. Tulevana sosiaalityöntekijänä tällaiset asiat ovat tietysti ammatilliselta kannalta kiinnostavia. Samoin kuin että tulevana sosiaalityöntekijänä tällaisiin oppii suhtautumaan tietyllä tavalla, kiihkoilematta ja tunteilematta liikaa. Myöskin syyttelemättä liikaa. Kurjia asioita ja ihmiskohtaloita tällä alalla kohtaa päivittäin. Jokainen tapaus on tietenkin yhtä surullinen.

Blogeja lukiessa ja television keskusteluja seuratessa törmää monenlaisiin tapoihin suhtautua tapahtuneeseen kouluammuskeluun. Erään ministerin olemuksesta oikein kuvastui syvä henkilökohtainen järkytys, hän puhui hyvin nopeasti ja toistelevasti ja toimittajan puheen päälle. Hän painotti asioiden selvittämistä, kuinka kaikki tullaan selvittämään juurta jaksaen. Kyse oli siis polttavasta halusta löytää syitä ja syyllisiä. Toinen ministeri puhui sen sijaan hyvin rauhallisesti, haeskellen oikeita sanoja, painottaen psykososiaalisen tuen antamista ja asioiden käsittelyä uhrien omaisten kanssa. Tyyli oli niin erilainen.

Järkytyksen jälkeen monet alkavat nähdä syinä usein sellaisia asioita, joiden on jo pitkään uskonut olevan syynä kaikkeen pahaan. Jos on esimerkiksi uskonut väkivaltaviihteen, internetin tai heikon moraalikasvatuksen olevan syynä ihmisten nyrjähtäneisyyteen ja mielenterveydellisiin ongelmiin, nämä ajatukset aktivoituvat varmasti tapahtuneen myötä. Saamme varmasti kuulla lähipäivinä eri ihmisten suista mitä erilaisimpia syitä, joihin he uskovat vahvasti. Itse uskon, että mitään yhtä syytä ei voida osoittaa, vaan tapahtunut on monien asioiden summa. Mutta muuten syitä ei ehkä kannata tässä vaiheessa vielä lähteä pohtimaan. Minusta nyt on keskityttävä tukeen eikä syihin ja syyllisiin.

Miksi sardinialaiset häpeävät kieltään

2008-09-23T11:05:00+03:00

Sardinkielinen musiikki on minulle jotain todella hienoa ja tärkeää, joka vie ajatukseni aina Sardinian kukkuloille ja syvälle saaren kulttuurihistoriaan. Ihmeellinen Tenores di Bitti, kaunis Elena Ledda, ja Eros Ramazzottin kanssakin levyttänyt Tazenda.

Sardin kieleen ja sen käyttöön kuitenkin liittyy asioita, jotka vanhempi sardinialainen väestö liittää epämieluisiin asioihin. Kun viime kesänä kuuntelimme Tazendaa Simonen kanssa, hänen äitinsä sattui tulemaan huoneeseen. Minulle täysin käsittämättömästä syystä hänen äitinsä parahti: "Ei, ei, ei Tazendaa!"

Simone joutui selittämään minulle, että sardin kieli on hänen perheensä ja sukunsa valveutuneitten naisten keskuudessa pannassa. Miehet kyllä tykkäävät kiusata naisia puhumalla sassaresea, joka on Sardinian luoteisosassa puhuttava sardinkielen muoto.

Mistä tämä inho sardin kieltä kohtaan sitten johtuu? Se johtuu Sardinian historiasta. Sardinian saarivaltakunta on aina ollut muualta tulleiden valloittajien kohteena. Valloittajat ovat päässeet hallitsemaan Sardiniaa, jonka oma väestö on ollut Simonen suvun naisten käsityksissä tyhmää, lukutaidotonta ja juuri sen vuoksi kaiken maailman valloittajien pompoteltavissa olevaa heikkoa paimenkansaa. Tämä paimenkansa puhui sardin kieltä.

Minusta on hienoa, että sardinialaiset ovat viime vuosina tulleet kuitenkin ylpeämmiksi omasta kielestään, jonka olemassaoloa harva edes tietää. Ja miksi ei tiedä? Juuri siksi, että sardinialaiset ovat hävenneet niin paljon omaa historiaansa lukutaidottomana, sardin kieltä puhuvana paimenkansana. He ovat halunneet olla italialaisia, joiden kulttuuriin kuului Rooma ja kaikki sen hienoudet.

Viime vuosina yhdeksi suosituimmista yhtyeistä Sardiniassa nousi jo aiemmin mainittu pop-rockyhtye Tazenda, joka laulaa kappaleensa osittain italiaksi, osittain sardin kielellä. Etenkin nuorten sardinialaisten keskuudessa on herännyt uudestaan ylpeys omaa kieltä ja kulttuurihistoriaa kohtaan.

Sardiniassa monet paikannimet tienviitoissa ovat sardinkielisiä. Lu Grannaddu, Lu Bagnu. Monet sanat päättyvät hauskasti juuri u-kirjaimeen. Sardin kielen voisi sanoa olevan ihmeellinen sekoitus latinaa, italiaa ja ehkä portugalia. Sardin kielessä on useita toisistaan poikkeavia alueellisia murteita. Sardiniassa on myös paikka, Alghero, jossa tienviitat on kirjoitettu kataloniaksi, sillä katalonialaisten valloittajien jäljiltä kaupungissa asuu yhä kataloniaa äidinkielenään puhuvia sardinialaisia.

Tässä vielä tietopaketti kielestä:

Sardin kieli (sardu) on hyvin vanhakantainen romaaninen kieli, jota puhutaan Sardiniassa. Sardinialla on neljä päämurretta: sassarin, logudorin, galluurin ja kampidaanin murteet. Ne poikkeavat toisistaan varsin paljon, mikä on vaikeuttanut sardinian kielen standardointia. Sassarin ja galluurin puhujat eivät edes pidä omia murteitaan sardinian kielenä; galluuri onkin pikemminkin korsikan kielen murre. Logudori poikkeaa italiasta eniten ja on puhujamäärältään suurin; toisaalta kampidaania puhutaan Sardinian pääkaupungissa Cagliarissa, mikä on omiaan nostamaan sen arvostusta.

Sardinian murteita käytetään kaunokirjallisuudessa, radiolähetyksissä ja paikalliskulttuurin tarkoituksiin, mutta kouluopetus on Sardiniassa yksinomaan italiankielistä.

Lähde

Kaksi asiaa

2008-09-22T09:46:00+03:00

1. Kuvablogini Sardinia kuvina on nyt avattu. Perustin sen Bloggeriin, koska halusin mustan taustavärin, ja heti tuli kateus. Blogger on ihan uudistunut palvelu ja toimii kuin unelma. Melkein tekisi mieli muuttaa Vuodatuksesta sinne, mutta enpä kuitenkaan. Pysytään nyt täällä tämän kerran.

2. Eräs lempikappaleistani, Nights in White Satin, sardiniankielisenä sovituksena Elena Leddan laulamana. Mukana muitakin sardiniankielisiä kappaleita. Simone sanoo, että Elena Ledda on Sardinian Värttinä.

Mahdollinen elämäni

2008-09-22T08:16:00+03:00

Herään varhain, vaikka olen mennyt myöhään nukkumaan. Ulkona on upea sumuinen syysaamu. Laitan kahvin tulemaan.

Olen ensimmäiseltä ammatiltani maisemasuunnittelija, hortonomi. Joskus pohdin, minkälaista elämäni olisi nyt, jos en olisikaan lähtenyt yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä.

Asuisin yksin keltatiilisen rivitalon päätyhuoneistossa Järvenpäässä. Asunnossa olisi kaksi huonetta ja keittiö. Minulla olisi kaksi koiraa, Laika ja Juri. Kävisin niiden kanssa tottelevaisuuskoulutuksessa ja agilityssä.

Luonnollisestikaan en olisi koskaan tavannut Simonea, koska kukaan ei olisi opettanut minua käyttämään irkkiä. Eläisin Suomessa niin suomalaisena ja tietämättömänä muusta maailmasta kuin on mahdollista.

Minulla olisi tietenkin oma yritys, toiminimi. Olisin käynyt työttömien yrittäjäkurssin. Suunnittelisin upealla Macillani keskiuusimaalaisille pientaloasukkaille hulppeita pihoja, joita he voisivat ylpeinä esitellä naapureilleen. Lemminkäisen betonikiviä, koristekirsikkapuita ja maanpeitekasveja. Tekisin töitä yömyöhään kotona. Minulla olisi yhteistyösopimus paikallisen viherrakentajan ja taimiston kanssa.

Vähäisellä vapaa-ajallani pitäisin blogia pihasuunnittelusta. Blogillani olisi paljon lukijoita, sillä pihanlaittoharrastus on suosiossa. Saisin paljon yhteydenottoja blogini kautta, enkä edes pystyisi suunnittelemaan niin monia pihoja kuin minulta pyydetään.

Miessuhteeni olisivat olleet ja menneet, sinkkuna eläisin. Kolmeakymmentä lähestyessäni miettisin, olisiko mahdollista vielä joskus saada oma perhe.

Ja minkähänlaista ulkomailla olisi? Pitäisikö matkustaa johonkin? Vaan eipä tuolla väliä, kyllä Suomi on hyvä maa. Ei ulkomailla voi olla mitään tämän kummempaa.

Huh! Kyllä olen onnekas, ettei elämäni ole näin tylsää ja tavallista, ja etten ole näin lyhytkatseinen ja tyhmä. Kolmekymppinen yrittäjäsinkku, joka asuu koiriensa kanssa järvenpääläisessä rivitalossa ja pitää kotimaastaan kierolla tavalla.

Onneksi olen saanut nähdä ja kokea niin paljon. Mikään muu ei avaa paremmin silmiä omalle itselleen, omalle maalleen ja koko yhteiskunnalle kuin vieraileminen ulkomailla. Enkä nyt tarkoita mitään rantalomaa Rhodoksella, vaan todellista sisältäpäin tarkkailua, sulautumista toiseen kulttuuriin.

Kaikki vuosisatojen ajan eristäytyneet, sisäsiittoiset suomalaiset pitäisi lähettää useiksi vuosiksi ulkomaille sopeutumaan ja mietiskelemään. Voisi tehdä hyvää.

Punkkilaivalla Sardiniaan

2008-09-21T17:52:00+03:00

Kesämuistelot jatkuvat...

Nyt ollaan siis Milanossa. Maailma on järkkynyt edellisenä päivänä. Etelä-Ossetiaan on hyökätty ja meiltä on jäänyt Bremen näkemättä. Näillä asioilla ei tietenkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Milanon Lambrate on kuuma, kuumempi, kuumin. Vanhat, keltaiset raitiovaunut kirskuvat läheisessä puistossa, jossa ne käyvät tekemässä u-käännöksen ja jatkavat matkaansa keskustan suuntaan. Katupora hakkaa asfalttia. Katson ikkunasta ruskeiksi paahtuneita miehiä, jotka tekevät raskaita töitä tällaisessa helteessä.

Me olemme Milanossa ja meillä ei ole hajuakaan, miten pääsemme Sardiniaan. Kaikkien lentoyhtiöiden lennot on varattu seuraaviksi kolmeksi päiväksi. Laivatkin ovat täynnä, tai jos eivät aivan täynnä, maksaa 11 tunnin laivalippu yli kaksisataa euroa. Lomakausi on juuri alkanut, kaikki ovat menossa Sardiniaan.

Kaksi päivää kuluu näin. Tilaamme pizzan kotiin, koska ulos ei voi astua. Simonen isä yrittää Sardiniasta käsin järjestellä meille matkaa saarelle. Italiassa suhteilla saa mitä vaan. Hän sattuu tuntemaan erään matkatoimiston virkailijan, jonka avustuksella saamme vain 60 euroa maksavat laivaliput Genovasta Porto Torresiin. Laiva lähtee myöhään sunnuntai-iltana ja on perillä varhain maanantai-aamuna (meidän piti olla Sardiniassa jo perjantai-iltana).

Laivayhtiö on Tirrenia, joka vasta vähän aikaa sitten tuli kuuluisaksi siitä, että eräässä hytissä matkustanut nainen heräsi aamulla yltä päältä punkkien peitossa. Luojan kiitos meillä ei ole hyttiä, vaan nojatuolit, poltrone, nukkumista varten. Eikä laivakaan ole sama, sillä punkeista kuuluisa laiva kulki reittiä Genovasta Olbiaan.

Tovin mietittyämme otamme tarjouksen vastaan. Koska laiva lähtee Genovasta, meidän on hypättävä Milanosta junaan, joka vie meidät muutamassa tunnissa Ligurianmeren rannalle. Odotan mielenkiinnolla alkavaa matkaani manner-Italiassa, joka on vielä niin vieras minulle.

Milano Centrale, rautatieasema, on valtava ja täynnä ihmisiä. Juuri tällaiseksi olen sen kuvitellut. Pelkään eksyväni Simonesta uskomattomassa tungoksessa. Kaikki haluavat pois Milanosta. Kaikki. Tarkkailemme kahta taulua, joihin raidenumerot kääntyvät näkyviin vanhanaikaisesti. Toisella taululla lukee raide 10, toisella raide 13.

Hetken pähkäiltyämme suuntaamme kuitenkin raiteelle 13, jossa Genovan juna seisookin.

Junassa kiipeämme kakkosluokan vaunuun ja etsimme paikkamme. Vastapäätä istuu tyypillinen italialainen perhe. Vanhemmat ovat yli neljänkymmenen, ja heidän ainoa lapsensa, poika, on arviolta seitsemänvuotias. He näyttävät väsyneiltä. Poika ei puhu mitään koko matkan aikana. Hän katselee maisemia ikkunasta niin kuin minäkin.

Pavian jälkeen ollaan minulle uusilla seuduilla. Juna kiitää ensin tasangolla, sitten se ylittää suuren Po-joen joka halkaisee koko Pohjois-Italian. Maisema alkaa vähitellen näyttää kumpuilevammalta ja vehreämmältä. Lombardia muuttuu Liguriaksi. Juna sukeltaa tämän tästä tunneliin Ligurian Alppien tai Apenniinien alle. Kukkuloiden rinteillä on hassuja pieniä asuintaloja.

Genovan rautatieasemalla kuuma kosteus läikähtää kasvoille. Kuumuus on täällä niin erilaista kuin Milanossa. Tuulee hienoisesti Ligurianmereltä maalle päin. Otamme rautatieasemalta taksin satamaan. Taksin ikkunoista ihmettelemme Genovaa. Pian astelemme Tirrenian autolautta Atharalle, joka ei paljon eroa Viking Linen lautoista ulkomuodoltaan.

Istumme keskiyöhön asti baarissa syömässä omia eväsleipiämme. Pelaamme pari matsia Unoa, kunnes kyllästymme. Katsomme baarin televisiosta olympialaisia. Joku italialainen on saanut mitalin. Sitten lähdemme ylemmälle kannelle etsimään nojatuolejamme. Aluksi emme löydä niitä. Lopulta osaamme kulkea erään toisen huoneen läpi ja sieltä seuraavaan huoneeseen, mistä löydämme meille varatut tuolit. Ihmisiä nukkuu käytävillä makuupusseissa yhdessä kissojen ja koirien kanssa. Mietin, missä päin laivaa on lemmikkieläinten vessa…

Aamuyön tunteina laiva keinahtelee jo enemmän. On päästy avomerelle, seilataan jossakin Korsikan länsipuolella. Nojatuoli on epämukava (mutta sentään punkiton!), ja minulla on uskomattoman kylmä. Yritän löytää jotakin lämmintä päälleni matkalaukusta, mutta eihän minulla ole. Ajattelen, miten jännää on olla keskellä Välimerta tällaisena tähtikirkkaana elokuisena yönä. Tämä ei ole matka Helsingistä Tukholmaan, vaan matka Genovasta Porto Torresiin. Genovasta olisi päässyt laivalla vaikka Marokkoon ja Tunisiaan. Ajattelen eksoottisia maita ja nukahdan uudestaan.

Kahdeksalta aamulla Athara rantautuu Porto Torresin satamaan. Simonen vanhemmat ovat autolla meitä vastassa. Menemme aamiaiselle erääseen Porto Torresin baareista. Italiassa on hyvin yleistä syödä aamiainen ulkona, siis baarissa. Yritän kertoa Simonen vanhemmille vähän aikaa sitten päättyneestä työstäni sairaalassa, sillä hekin työskentelevät sairaalassa. Voitokas tunne, kun vihdoinkin pystyy ilmaisemaan itseään italiaksi edes vähän.

Tämä oli siis kesämuistelo elokuulta. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea loppuun asti.

Kun lentokone ei laskeutunutkaan

2008-09-21T11:03:00+03:00

Jatketaan kesämuistoilla...

Simonen ja minun yhteinen kesälomahan alkoi sillä, että Simone tuli Suomeen ja ajoimme Etelä-Savoon poimimaan mustikoita ja kanttarelleja. Vietimme erittäin rauhalliset ja rentouttavat neljä päivää keskellä hiljaisuutta. Meiltä jäi paljon kaupasta ostettua ruokaa yli, kun kanttarellisato osoittautui niin suotuisaksi. Otimme mukaamme ainakin puoli litraa kanttarelleja vietäväksi Sardiniaan, jossa ne tekivät heti kauppansa nonna Linan ruokapöydässä Castelsardossa.

Lähtiessämme Suomesta saimme kokea sitten vähän takapakkia. Onneton päivä sattui olemaan sama, jolloin "maailma muuttui" Dimitri Medvedevin sanoin, eli Georgian kriisi alkoi. Olimme varanneet Ryanairin lennot ensin Tampereelta Bremeniin ja sieltä Algheroon, Sardiniaan. Lähtöpäivän aamuna kuitenkin satoi kaatamalla. Tampere oli yhtä harmaata seinää.

Kun seisoimme Tampereen lentokentän portilla odottamassa lentokoneen lähtöä, alkoi kuulua Bremenistä saapuvan lentokoneen ääni. Kenttävirkailijat käänsivät katseensa ulos ja seurasivat sen liitoa kiitoradan yllä. Seurasin, mitä he seurasivat, ja näin koneen hahmon keskellä kaatosadetta nousevan takaisin ilmaan kiitotietä jo melkein kosketettuaan.

Sitten odoteltiin. Meni viisi tai kymmenen minuuttia, kun lähestyvä jyrinä paljasti jälleen lentokoneen laskeutumisyrityksen. Kenttävirkailijat käänsivät jälleen katseensa ulos, ja nyt jo kaikki Bremeniin menijätkin alkoivat seurata uteliaina, mitä kiitoradalla tapahtui. Ja kuinkas muuten, kone nousi jälleen takaisin ilmaan.

Odoteltiin jälleen, kun lentokone kaarteli jossain Tampereen yllä. Ihmiset alkoivat olla jo vähän hermostuneita (voin kuvitella myös tunnelman lentokoneessa). Kohta kuului taas koneen lähestyvä ääni. Kenttävirkailija totesi toiveikkaana: "No niin, kolmas kerta toden sanoo." Lentokoneen hahmo pyyhkäisi kiitoradan ylitse, mutta sen verran korkealla, ettei se todellakaan aikonut laskeutua.

Sitten ilmoitettiin, että kone lähti kokeilemaan laskeutumista Turkuun, ja lento Bremeniin oli peruttu. Ihmiset olivat kuin nuijalla päähän lyötyjä, mutta tokenivat hetken kuluttua, kun ilmoitettiin että Ryanair tarjoaa joko lennon Bremeniin seuraavana päivänä tai jonkin muun lennon jonnekin muualle, jos lentokoneessa sattuisi olemaan paikkoja. Ihmiset alkoivat tosissaan miettiä, pitäisikö Saksan loman sijaan lähteäkin Irlantiin tai Italiaan.

Meille homma oli melkein selvä: jos vain paikkoja olisi, ottaisimme lennon vielä samana päivänä Milanoon, yöpyisimme Simonen kämpässä ja miettisimme siellä, miten pääsisimme Sardiniaan keskellä lomakautta ilman etukäteisvarausta mihinkään kulkupeliin. Se voisi nimittäin olla hieman hankalaa.

Jonotettuamme noin tunnin infotiskille pääsyä saimme lopulta tietää, että saman päivän lennolle Milanoon olisi kuin olisikin kaksi paikkaa vapaana. Papereihimme leimattiin lennon ja reitin vaihto. Kaikki hyvin, lopulta. Sadekin jo vähän hellitti iltapäivää kohden, kun lopulta pääsimme lähtemään Suomesta. Bremen jäi näkemättä, ja Milanossa meitä oli vastassa valtava kuumuus. Sen koettuaan todella ymmärtää, miksi italialaiset valuvat merenrannalle elokuuksi. Sisämaassa tuskin pystyy hengittämään.

Seuraavaksi ajattelin kertoa, miten lopulta pääsimme Milanosta Sardiniaan.