Sardiniassa en tule kirjoittaneeksi paljon koskaan. Siellä kuuluu elää, ei vajota omaan sisäiseen maailmaansa. Niinpä kerron nyt erään hauskan tapauksen elokuulta, kun olimme aloittelemassa lounasta Simonen isovanhempien pöydässä Castelsardossa.

Olin juuri istunut paikoilleni, kun ruokapyödän (joka sijaitsee ulkona terassilla) ohitse lensi suuri valkoinen perhonen. Se laskeutui terassille nonna Linan kukkasiin, jolloin nonno Mario alkoi kertoa minulle perhosesta.

"Se on kaaliperhonen. Ymmärrätkö? Il cavolo. Se on saanut nimensä siitä, että se laskee munansa kaalinlehdelle."

Nyökyttelin ymmärtäväisenä hänen hitaalle ja toistoja sisältävälle italialleen: "Sì, sì."

Pian nonna Lina kantoi minestronekeittokattilan pöytään ja ammensi siitä jokaisen lautaselle. Pätkittyä spaghettia, kaalia, papuja. Olin noin puolivälissä annostani, kun lusikka osui johonkin epämääräiseen ja keittoon kuulumattomaan. Siirsin sen uteliaana lautasen reunalle.

Hienotunteisuussyistä odottelin, että muut saivat lautasensa tyhjäksi. Samalla kauhoin varsin tarkkaavaisesti loppuun oman keittoni. Sitten nykäisin Simonea hihasta. Hän katsoi lautaseni reunalla olevaa löydöstä, sitten minua, ja virnisti. Siirsimme lautasen nonnan ja nonnon eteen: "Guardate!"

Nonna parahti: "Scusa, Jenni, scusami!"

Mutta minua vain nauratti. Olin löytänyt keitostani kaaliperhosen toukan. Oli kuin ilkikurinen nonno Mario olisi keksinyt koko jekun juurta jaksaen. Se olisi kyllä ollut aivan hänen tapaistaan.