Ensin voisin todeta, että en yleisesti ottaen ole innostunut suomalaisista muoti-, tyyli- ja naistenlehdistä. En tiedä, mikä niissä mättää. Ainakin ne ovat ohuita kuin lätyt verrattuna ulkomaisiin kanssasisariinsa. Jututkin ovat aika latteita, lyhyitä ja tylsiä. Mutta jostakin syystä pidän ulkomaisista Vanity Fair -lehdistä.
Ensimmäinen Vanity Fair tai sen italialainen versio osui käteeni tänä kesänä Sardiniassa. Se oli Simonen äidin lehti. Hän seuraa kovasti muotia ja se näkyy hänen pukeutumisessaan. Lueskelin lehteä aina joutoaikoina, lounaan jälkeen, kun kaikki olivat vetäytyneet siestalle ja vallitsi mukava hiljaisuus. Suosikeiksini nousivat palstat, joihin lukijat lähettivät kirjeitä pyytäen apua elämänsä ongelmiin. Tässä muutamia poimintoja:
Ensimmäinen Vanity Fair tai sen italialainen versio osui käteeni tänä kesänä Sardiniassa. Se oli Simonen äidin lehti. Hän seuraa kovasti muotia ja se näkyy hänen pukeutumisessaan. Lueskelin lehteä aina joutoaikoina, lounaan jälkeen, kun kaikki olivat vetäytyneet siestalle ja vallitsi mukava hiljaisuus. Suosikeiksini nousivat palstat, joihin lukijat lähettivät kirjeitä pyytäen apua elämänsä ongelmiin. Tässä muutamia poimintoja:
Äiti on huolissaan, kun 21-vuotias tytär on ottanut lävistyksen. "Luulin kasvattaneeni tyttäreni kunnon ihmiseksi, ja nyt tämä!" (...davvero?)
Nuori nainen kysyy, miten kertoisi kauniisti hyvälle ystävättärelleen, että haluaa joskus omaakin aikaa, ja ettei heidän tarvitsisi olla joka ilta yhdessä. (Voi miten italialaista! Onneksi olen suomalainen.)
Tyttö ja poika (no, nainen ja mies) ovat menneet 11 vuoden ajan joka ilta ulos, siis seurustelleet italialaisen käsityksen mukaan. Nyt ilmeneekin, ettei mies haluakaan mitään vakavampaa. (Hienoa, asioista on keskusteltu näemmä ajoissa!)
Nuori nainen kysyy, miten kertoisi kauniisti hyvälle ystävättärelleen, että haluaa joskus omaakin aikaa, ja ettei heidän tarvitsisi olla joka ilta yhdessä. (Voi miten italialaista! Onneksi olen suomalainen.)
Tyttö ja poika (no, nainen ja mies) ovat menneet 11 vuoden ajan joka ilta ulos, siis seurustelleet italialaisen käsityksen mukaan. Nyt ilmeneekin, ettei mies haluakaan mitään vakavampaa. (Hienoa, asioista on keskusteltu näemmä ajoissa!)
Vasemmalla italialainen Vanity Fair elokuulta ja oikealla brittiläinen Vanity Fair syyskuulta. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. Huomatkaa italialaisen, paksun lehden hinta: 1 €. Milloin olette tärmänneet Suomessa naistenlehteen, joka maksaa saman verran? Brittiläinen lehtikin oli varsin tyyris, 3,90 £.
Italialaisen Vanity Fairin kävin ostamassa ihan itselleni Castelsardon lehtikioskilta ja halvaksi tuli. (Italiassa kaikille tuotteille on omat kauppansa, niinpä lehtiä myydään lehtikioskeilla, lihaa lihakaupoissa, tupakkaa tupakkakaupoissa. Vain alkoholia saa mistä vaan!)
Brittiläisen lehden ostin syyskuun alussa Stanstedin lentokentältä, kun olin palaamassa Sardiniasta Lontoon kautta Suomeen. Minulla oli kentällä luppoaikaa kuusi tuntia ja siitä ainakin tunti, ellei puolitoista, vierähti lukien pitkää artikkelia Carla Brunista, joka poseerasi lehtikuvauksia varten, missäpä muualla kuin Élysée-palatsin katolla dramaattisen näköisenä Ranskan "kuningattarena". Opin artikkelista ainakin sen, että french people are like italian people in the bad mood. Jotain samaa, jotain erilaista noissa kahdessa kansassa.
Kommentit