Olisi paljon kirjoitettavaa, kaikenlaista mitä puhuimme tänään Simonen kanssa Suomesta ja suomalaisista, mutta ei ole aikaa purkaa kaikkia päässä vellovia ajatuksia sanoiksi.

Sillä aikaa, kun luen tenttiin enkä päivitä, vilkaiskaa kuvablogiani Sardinia kuvina. Jostakin syystä se ei tunnu kiinnostavan ketään, nyyh. En ole mikään mestarivalokuvaaja, se myönnettäköön, varsinkin teknistä osaamista vaativissa kuvaustilanteissa olen kehno. Sommitella sen sijaan osaan mielestäni hyvin. Sardinia on kuitenkin sillä tavoin kiitollinen kuvauskohde, että saaren kauniista maisemista saa huononkin kuvaajan hyppysissä automaattisesti hyviä kuvia. Ainakin kauempaa katsottuna.

Olen muuten melkoisen varma, että muutan näiden artikkeleiden kanssa sittenkin Bloggeriin. Olen niin ihastunut sen toimintoihin. Ajattelin tehdä sen nyt, kun olen vasta kirjoittanut vähänlaisesti, ettei tule niin paljon siirrettävää.

Luen sosiaalioikeuden tenttiin. Tämän tästä törmään kirjassa sellaiseen, mikä muistuttaa eilisen uutisista:

Tämä siis koskee poliisin oikeutta saada tietoja sosiaaliviranomaisilta salassapitovelvollisuuden estämättä. Mutta olikohan Kauhajoen kouluampuja koskaan ollut tekemisissä sosiaaliviranomaisten kanssa? Ehkäpä ei. Ja jos ei, eivät ainakaan sosiaaliviranomaiset voineet omalta osaltaan auttaa poliisia arvioimaan hänen aseenkantolupansa jatkumista.

Kurja juttu sen poliisin kannalta, joka ampujaa maanantaina kuulusteli.

Halusin vielä kirjoittaa siitä, että Suomea toisinaan ulkomailta käsin tarkastelleena minulle on noussut sellaisiakin tunteita pintaan kuin tietynlainen kansallinen häpeäntunne, eilisen johdosta. Minulle tosin eilen koetettiin osoittaa, että tällaiset tunteet eivät olisi oikeutettuja tässä tilanteessa, mutta olen eri mieltä. Samasta syystä kuin minä samaa häpeää kokivat muutamat ulkosuomalaiset tuttavani. Ja kun ajattelen Simonea, ja sitä miten hän häpeää  ääneen sitä, että Italiasta uutisoidaan aina vain mafiamurhia ja mafian aikaansaamaa Napolin jätekriisiä, niin alan tuntea häpeäni ihan oikeutetuksi. Kyllähän sitä joutuu kaikenlaista selittämään esimerkiksi omille appivanhemmilleen, jotka katsovat Italian uutisista aina vain Suomen kouluammuskeluja.

Tänä aamuna heräsin uneen, jossa olin lähdössä ex tempore - matkalle Milanoon, jonne Simone juuri palasi Sardiniasta kesälomalta. Olen kerran tehnyt ihan oikean ex tempore - matkan Milanoon, kahden päivän varoitusajalla. Haaveeni olisi joskus yllättää Simone siten, etten kertoisi hänelle mitään tulostani, vaan laskeutuisin Orio al Serion lentokentälle, ottaisin bussin joka pysähtyisi Lambraten metroasemalla, kävelisin Lambratelta Via Conte Rossolle ja soittaisin hänen ovikelloaan. Ta-daa!

Simone koetti eilen varata Ryanairin lentoja Milanosta Suomeen ja takaisin lokakuun lopulle, mutta ei jostakin syystä onnistunut. Toivottavasti tänään onnistuu paremmin.

Että tällainen päivä sitten, taas kerran. Jäi tenttiin lukeminen vähän taka-alalle. Tulevana sosiaalityöntekijänä tällaiset asiat ovat tietysti ammatilliselta kannalta kiinnostavia. Samoin kuin että tulevana sosiaalityöntekijänä tällaisiin oppii suhtautumaan tietyllä tavalla, kiihkoilematta ja tunteilematta liikaa. Myöskin syyttelemättä liikaa. Kurjia asioita ja ihmiskohtaloita tällä alalla kohtaa päivittäin. Jokainen tapaus on tietenkin yhtä surullinen.

Blogeja lukiessa ja television keskusteluja seuratessa törmää monenlaisiin tapoihin suhtautua tapahtuneeseen kouluammuskeluun. Erään ministerin olemuksesta oikein kuvastui syvä henkilökohtainen järkytys, hän puhui hyvin nopeasti ja toistelevasti ja toimittajan puheen päälle. Hän painotti asioiden selvittämistä, kuinka kaikki tullaan selvittämään juurta jaksaen. Kyse oli siis polttavasta halusta löytää syitä ja syyllisiä. Toinen ministeri puhui sen sijaan hyvin rauhallisesti, haeskellen oikeita sanoja, painottaen psykososiaalisen tuen antamista ja asioiden käsittelyä uhrien omaisten kanssa. Tyyli oli niin erilainen.

Järkytyksen jälkeen monet alkavat nähdä syinä usein sellaisia asioita, joiden on jo pitkään uskonut olevan syynä kaikkeen pahaan. Jos on esimerkiksi uskonut väkivaltaviihteen, internetin tai heikon moraalikasvatuksen olevan syynä ihmisten nyrjähtäneisyyteen ja mielenterveydellisiin ongelmiin, nämä ajatukset aktivoituvat varmasti tapahtuneen myötä. Saamme varmasti kuulla lähipäivinä eri ihmisten suista mitä erilaisimpia syitä, joihin he uskovat vahvasti. Itse uskon, että mitään yhtä syytä ei voida osoittaa, vaan tapahtunut on monien asioiden summa. Mutta muuten syitä ei ehkä kannata tässä vaiheessa vielä lähteä pohtimaan. Minusta nyt on keskityttävä tukeen eikä syihin ja syyllisiin.