Eräs tämän kesän Sardinian matkan kohokohtia oli se, kun ajoimme Simonen kanssa Castelsardosta mutkikasta tietä kohti Sassaria, tähdet tuikkivat sysipimeällä taivaalla ja radiosta tuli Pink Floydin Eclipse albumilta Dark Side of the Moon. Aivan mahtava kappale automatkalle pimeän aikaan! Kuuntelimme sitä molemmat hypnotisoituneina ja aivan hiljaa, kunnes kuulimme päätössanat: There is no dark side of the moon, really. As a matter of fact it's all dark.

Ohjelma, jota radiokanava lähetti, oli keskittynyt kokonaan Pink Floydin tuotantoon eri aikakausilta, ja juontaja kertoi kappaleiden välissä kaskuja Pink Floydista. Tuollaisia olivat radio-ohjelmat Suomessakin joskus kauan sitten… En ole kuunnellut suomalaista radiota moneen vuoteen, koska jaksa sietää kaiken maailman ylipirteitä aamujuontajia kertomassa huonoja juttujaan. (Kuulemma Radio Helsinki on vähän laadullisempi sentään.)

Pimeys yhdistyneenä lämpimänkosteaan välimerelliseen ilmastoon ja tähtien paljous on asia, jota kaipaa aina Sardiniasta. Saarella on sen verran vähän valosaastetta, että linnunrata näkyy melko täydellisenä. Tähdenlennot eivät ole elokuussa harvinaisia, tänäkin vuonna näin yhden. Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, että kaksi vuotta sitten näin seitsemän tähdenlentoa samana yönä La Salinen hiekkarannalla. Oikea ilotulitus, kun meteorit saapuvat toinen toisensa perään Maan ilmakehään. Tänä vuonna sain kuitenkin seurata osittaista kuunpimennystä Sassarissa. Istuimme autossa, joka oli parkkeerattu kadun varteen niin, että näimme koko ajan etuikkunasta varjon taakse katoavan kuunsirpin. Juttelimme meditaatiosta, uskonnosta ja mistä muusta. Kaikenlaisesta tunnelmaan sopivasta.

Kuu, tähdet ja Pink Floyd. En tiedä, jotain niin maagista siinä musiikissa on, joka vielä vuosienkin jälkeen jaksaa koskettaa. Etenkin pimeillä, mutkaisilla rantateillä, saarella Välimeren keskellä.