Että tällainen päivä sitten, taas kerran. Jäi tenttiin lukeminen vähän taka-alalle. Tulevana sosiaalityöntekijänä tällaiset asiat ovat tietysti ammatilliselta kannalta kiinnostavia. Samoin kuin että tulevana sosiaalityöntekijänä tällaisiin oppii suhtautumaan tietyllä tavalla, kiihkoilematta ja tunteilematta liikaa. Myöskin syyttelemättä liikaa. Kurjia asioita ja ihmiskohtaloita tällä alalla kohtaa päivittäin. Jokainen tapaus on tietenkin yhtä surullinen.

Blogeja lukiessa ja television keskusteluja seuratessa törmää monenlaisiin tapoihin suhtautua tapahtuneeseen kouluammuskeluun. Erään ministerin olemuksesta oikein kuvastui syvä henkilökohtainen järkytys, hän puhui hyvin nopeasti ja toistelevasti ja toimittajan puheen päälle. Hän painotti asioiden selvittämistä, kuinka kaikki tullaan selvittämään juurta jaksaen. Kyse oli siis polttavasta halusta löytää syitä ja syyllisiä. Toinen ministeri puhui sen sijaan hyvin rauhallisesti, haeskellen oikeita sanoja, painottaen psykososiaalisen tuen antamista ja asioiden käsittelyä uhrien omaisten kanssa. Tyyli oli niin erilainen.

Järkytyksen jälkeen monet alkavat nähdä syinä usein sellaisia asioita, joiden on jo pitkään uskonut olevan syynä kaikkeen pahaan. Jos on esimerkiksi uskonut väkivaltaviihteen, internetin tai heikon moraalikasvatuksen olevan syynä ihmisten nyrjähtäneisyyteen ja mielenterveydellisiin ongelmiin, nämä ajatukset aktivoituvat varmasti tapahtuneen myötä. Saamme varmasti kuulla lähipäivinä eri ihmisten suista mitä erilaisimpia syitä, joihin he uskovat vahvasti. Itse uskon, että mitään yhtä syytä ei voida osoittaa, vaan tapahtunut on monien asioiden summa. Mutta muuten syitä ei ehkä kannata tässä vaiheessa vielä lähteä pohtimaan. Minusta nyt on keskityttävä tukeen eikä syihin ja syyllisiin.