Nykyisin tykkään lueskella etenkin ulkosuomalaisten blogeja ja seurata noiden rohkeiden, sopeutumiskykyisten yksilöiden elämää. Miettiä, miten saisi muovattua itsestään samanlaisen. Eihän sitä tiedä, vaikka tässä peräti joutuisi muuttamaan Italiaan jonakin päivänä.
Vaikka viime aikoina olenkin käynyt selvästi kriittisemmäksi Italiaa kohtaan (rakkaus on sokaissut pari vuotta), niin on kaksi asiaa, joista pidän erityisen paljon tuossa maassa. Ensimmäinen asia on se, miten lapsiin suhtaudutaan. Italiassa lapset ovat kaiken keskipiste - heidät huomioidaan kaikkialla, myös ventovieraiden toimesta. Lapset totutetaan myös jo varhain olemaan mukana siinä missä aikuisetkin, esimerkiksi syömään parin tunnin illallista samassa pöydässä aikuisten kanssa. Pienemmät lapset eivät ehkä jaksa istua paikoillaan koko aikaa, mutta isommat lapset kyllä. Ravintoloista kuitenkin puuttuvat suomalaiseen tyyliin sopivat lasten leikkipaikat, sillä lasten oletetaan istuvan pöydän ääressä siinä missä vanhempansakin. En sitten tiedä, onko lapsinäkemykseni jotenkin kieroutunut, mutta olen kohdannut vain melko kuuliaisia lapsia Italian matkoillani, ravintoloissa ja sukulaisten luona.
Toinen asia, mistä pidän Italiassa on sellainen, jota itse nimitän tarinankerrontakulttuuriksi. Hiljaiset suomalaiset eivät jaksaisi pukea sanoiksi yhtä yksityiskohtaisia tarinoita aivan arkipäiväisistä tapahtumista. En tiedä ovatko suomalaiset vain laiskoja, vai ajattelevatko he ettei yksityiskohdilla ole mitään merkitystä, ettei kaikkea tarvitse kertoa juurta jaksaen?
Kun viime aikoina olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin italiankielistä puhetta, olen päässyt osalliseksi tästä tarinankerrontakulttuurista. Minusta on mahtavaa kuunnella tarinoita pienistä arkipäiväisistä asioista. Niistä saa suuria asioita, kun kertoo tarpeeksi tarkkaan. Italiassa näillä tarinoilla on alku, keskikohta ja loppu. Tapahtumia ei kuitata vain yhdellä lauseella, joka kiteyttää kaiken ja samalla ei mitään. "Tellerwo" vertasi mainiosti blogissaan suomalaista ja brittiläistä Big Brother -ohjelmaa muun muassa juuri keskustelukulttuurin näkökulmasta.
Kun Simone ja minä tapaamme suomalaisia ystäviämme, Simone saattaa alkaa kertoa heille jostakin pienestä asiasta juurta jaksaen. Silloin seuraan mielenkiinnolla suomalaisten kasvoja: milloin kärsivällisyys herpaantuu ja katse alkaa harhailla muualla? Minusta tuntuu, etteivät suomalaiset ole myöskään tottuneet kuuntelemaan pitkiä kertomuksia pienistä asioista. He ajattelevat pitkää johdantoa kuunnellessaan, että eikö voisi jo käydä itse asiaan. Tämä tietenkin ketään syyllistämättä, sillä itsellänikin on käynyt tällaisia ajatuksia joskus mielessä...
Vaikka viime aikoina olenkin käynyt selvästi kriittisemmäksi Italiaa kohtaan (rakkaus on sokaissut pari vuotta), niin on kaksi asiaa, joista pidän erityisen paljon tuossa maassa. Ensimmäinen asia on se, miten lapsiin suhtaudutaan. Italiassa lapset ovat kaiken keskipiste - heidät huomioidaan kaikkialla, myös ventovieraiden toimesta. Lapset totutetaan myös jo varhain olemaan mukana siinä missä aikuisetkin, esimerkiksi syömään parin tunnin illallista samassa pöydässä aikuisten kanssa. Pienemmät lapset eivät ehkä jaksa istua paikoillaan koko aikaa, mutta isommat lapset kyllä. Ravintoloista kuitenkin puuttuvat suomalaiseen tyyliin sopivat lasten leikkipaikat, sillä lasten oletetaan istuvan pöydän ääressä siinä missä vanhempansakin. En sitten tiedä, onko lapsinäkemykseni jotenkin kieroutunut, mutta olen kohdannut vain melko kuuliaisia lapsia Italian matkoillani, ravintoloissa ja sukulaisten luona.
Toinen asia, mistä pidän Italiassa on sellainen, jota itse nimitän tarinankerrontakulttuuriksi. Hiljaiset suomalaiset eivät jaksaisi pukea sanoiksi yhtä yksityiskohtaisia tarinoita aivan arkipäiväisistä tapahtumista. En tiedä ovatko suomalaiset vain laiskoja, vai ajattelevatko he ettei yksityiskohdilla ole mitään merkitystä, ettei kaikkea tarvitse kertoa juurta jaksaen?
Kun viime aikoina olen alkanut ymmärtää huomattavasti paremmin italiankielistä puhetta, olen päässyt osalliseksi tästä tarinankerrontakulttuurista. Minusta on mahtavaa kuunnella tarinoita pienistä arkipäiväisistä asioista. Niistä saa suuria asioita, kun kertoo tarpeeksi tarkkaan. Italiassa näillä tarinoilla on alku, keskikohta ja loppu. Tapahtumia ei kuitata vain yhdellä lauseella, joka kiteyttää kaiken ja samalla ei mitään. "Tellerwo" vertasi mainiosti blogissaan suomalaista ja brittiläistä Big Brother -ohjelmaa muun muassa juuri keskustelukulttuurin näkökulmasta.
Kun Simone ja minä tapaamme suomalaisia ystäviämme, Simone saattaa alkaa kertoa heille jostakin pienestä asiasta juurta jaksaen. Silloin seuraan mielenkiinnolla suomalaisten kasvoja: milloin kärsivällisyys herpaantuu ja katse alkaa harhailla muualla? Minusta tuntuu, etteivät suomalaiset ole myöskään tottuneet kuuntelemaan pitkiä kertomuksia pienistä asioista. He ajattelevat pitkää johdantoa kuunnellessaan, että eikö voisi jo käydä itse asiaan. Tämä tietenkin ketään syyllistämättä, sillä itsellänikin on käynyt tällaisia ajatuksia joskus mielessä...
Kommentit