Kesämuistelot jatkuvat...

Nyt ollaan siis Milanossa. Maailma on järkkynyt edellisenä päivänä. Etelä-Ossetiaan on hyökätty ja meiltä on jäänyt Bremen näkemättä. Näillä asioilla ei tietenkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Milanon Lambrate on kuuma, kuumempi, kuumin. Vanhat, keltaiset raitiovaunut kirskuvat läheisessä puistossa, jossa ne käyvät tekemässä u-käännöksen ja jatkavat matkaansa keskustan suuntaan. Katupora hakkaa asfalttia. Katson ikkunasta ruskeiksi paahtuneita miehiä, jotka tekevät raskaita töitä tällaisessa helteessä.

Me olemme Milanossa ja meillä ei ole hajuakaan, miten pääsemme Sardiniaan. Kaikkien lentoyhtiöiden lennot on varattu seuraaviksi kolmeksi päiväksi. Laivatkin ovat täynnä, tai jos eivät aivan täynnä, maksaa 11 tunnin laivalippu yli kaksisataa euroa. Lomakausi on juuri alkanut, kaikki ovat menossa Sardiniaan.

Kaksi päivää kuluu näin. Tilaamme pizzan kotiin, koska ulos ei voi astua. Simonen isä yrittää Sardiniasta käsin järjestellä meille matkaa saarelle. Italiassa suhteilla saa mitä vaan. Hän sattuu tuntemaan erään matkatoimiston virkailijan, jonka avustuksella saamme vain 60 euroa maksavat laivaliput Genovasta Porto Torresiin. Laiva lähtee myöhään sunnuntai-iltana ja on perillä varhain maanantai-aamuna (meidän piti olla Sardiniassa jo perjantai-iltana).

Laivayhtiö on Tirrenia, joka vasta vähän aikaa sitten tuli kuuluisaksi siitä, että eräässä hytissä matkustanut nainen heräsi aamulla yltä päältä punkkien peitossa. Luojan kiitos meillä ei ole hyttiä, vaan nojatuolit, poltrone, nukkumista varten. Eikä laivakaan ole sama, sillä punkeista kuuluisa laiva kulki reittiä Genovasta Olbiaan.

Tovin mietittyämme otamme tarjouksen vastaan. Koska laiva lähtee Genovasta, meidän on hypättävä Milanosta junaan, joka vie meidät muutamassa tunnissa Ligurianmeren rannalle. Odotan mielenkiinnolla alkavaa matkaani manner-Italiassa, joka on vielä niin vieras minulle.

 

Milano Centrale, rautatieasema, on valtava ja täynnä ihmisiä. Juuri tällaiseksi olen sen kuvitellut. Pelkään eksyväni Simonesta uskomattomassa tungoksessa. Kaikki haluavat pois Milanosta. Kaikki. Tarkkailemme kahta taulua, joihin raidenumerot kääntyvät näkyviin vanhanaikaisesti. Toisella taululla lukee raide 10, toisella raide 13.

 

Hetken pähkäiltyämme suuntaamme kuitenkin raiteelle 13, jossa Genovan juna seisookin.

Junassa kiipeämme kakkosluokan vaunuun ja etsimme paikkamme. Vastapäätä istuu tyypillinen italialainen perhe. Vanhemmat ovat yli neljänkymmenen, ja heidän ainoa lapsensa, poika, on arviolta seitsemänvuotias. He näyttävät väsyneiltä. Poika ei puhu mitään koko matkan aikana. Hän katselee maisemia ikkunasta niin kuin minäkin.

Pavian jälkeen ollaan minulle uusilla seuduilla. Juna kiitää ensin tasangolla, sitten se ylittää suuren Po-joen joka halkaisee koko Pohjois-Italian. Maisema alkaa vähitellen näyttää kumpuilevammalta ja vehreämmältä. Lombardia muuttuu Liguriaksi. Juna sukeltaa tämän tästä tunneliin Ligurian Alppien tai Apenniinien alle. Kukkuloiden rinteillä on hassuja pieniä asuintaloja.

 

Genovan rautatieasemalla kuuma kosteus läikähtää kasvoille. Kuumuus on täällä niin erilaista kuin Milanossa. Tuulee hienoisesti Ligurianmereltä maalle päin. Otamme rautatieasemalta taksin satamaan. Taksin ikkunoista ihmettelemme Genovaa. Pian astelemme Tirrenian autolautta Atharalle, joka ei paljon eroa Viking Linen lautoista ulkomuodoltaan.

 

Istumme keskiyöhön asti baarissa syömässä omia eväsleipiämme. Pelaamme pari matsia Unoa, kunnes kyllästymme. Katsomme baarin televisiosta olympialaisia. Joku italialainen on saanut mitalin. Sitten lähdemme ylemmälle kannelle etsimään nojatuolejamme. Aluksi emme löydä niitä. Lopulta osaamme kulkea erään toisen huoneen läpi ja sieltä seuraavaan huoneeseen, mistä löydämme meille varatut tuolit. Ihmisiä nukkuu käytävillä makuupusseissa yhdessä kissojen ja koirien kanssa. Mietin, missä päin laivaa on lemmikkieläinten vessa…

 

Aamuyön tunteina laiva keinahtelee jo enemmän. On päästy avomerelle, seilataan jossakin Korsikan länsipuolella. Nojatuoli on epämukava (mutta sentään punkiton!), ja minulla on uskomattoman kylmä. Yritän löytää jotakin lämmintä päälleni matkalaukusta, mutta eihän minulla ole. Ajattelen, miten jännää on olla keskellä Välimerta tällaisena tähtikirkkaana elokuisena yönä. Tämä ei ole matka Helsingistä Tukholmaan, vaan matka Genovasta Porto Torresiin. Genovasta olisi päässyt laivalla vaikka Marokkoon ja Tunisiaan. Ajattelen eksoottisia maita ja nukahdan uudestaan.

 

Kahdeksalta aamulla Athara rantautuu Porto Torresin satamaan. Simonen vanhemmat ovat autolla meitä vastassa. Menemme aamiaiselle erääseen Porto Torresin baareista. Italiassa on hyvin yleistä syödä aamiainen ulkona, siis baarissa. Yritän kertoa Simonen vanhemmille vähän aikaa sitten päättyneestä työstäni sairaalassa, sillä hekin työskentelevät sairaalassa. Voitokas tunne, kun vihdoinkin pystyy ilmaisemaan itseään italiaksi edes vähän.

 

Tämä oli siis kesämuistelo elokuulta. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea loppuun asti.