Joskus ihmettelen, miten juuri minulla on ulkomaalainen poikaystävä. Olen mielestäni kuitenkin niin suomalainen enkä mitenkään erityisen sopeutuvainen luonne. Tämä parisuhde on kestänyt kaikenlaista - pienistä väärinkäsityksistä lähtien, joilta eivät varmaan muutkaan monikulttuurisessa ja -kielisessä parisuhteessa elävät välty. Suurella rakkaudella niistä on selvitty. Toivottavasti jatkossakin.

Suomalaisuuteni on sitä, että viihdyn yksin. Että en ole pakotettu olemaan sosiaalinen, silloin kun minusta ei siltä tunnu. Italiassa on tärkeää näyttää paremmat kasvonsa kaikille. Siinä suhteessa se on kuin Yhdysvallat, jossa olin kymmenen vuotta sitten. On hymyiltävä, oltava avulias, kutsuttava ystävät kylään, pyrittävä aina olemaan se, joka tarjoaa ravintolaillan, vaikka rahaa ei olisikaan. Paitsi että sardinialaisille on melkein mahdotonta tarjota - he tarjoavat aina itse. Eikä heidän kanssaan voi väitellä.

Tämä kaikki johtuu siitä, että Italiassa putoaa ilman ystäviä koko yhteiskunnasta paljon helpommin kuin Suomessa. Niinpä ystäviä on koetettava aina saada lisää ja heihin on aina pidettävä yhteyttä ja hyvät välit. Ystävät ovat välineitä oman turvallisuuden ja osallisuuden säilyttämisessä. Yksinäisiä ihmisiä kummeksutaan, he ovat pudokkaita.

Ystävät tuovat ystäviä, sanoo Simone. Ystävä voi tietää jonkun, joka on hyvä lääkäri, jos hyvälle ja kohtuuhintaiselle lääkärille tulee tarvetta. Tai ystävä voi tietää jonkun, joka korjaa rikki menneen pesukoneesi pari viikkoa nopeammin kuin toinen korjaaja. Tai ystävä voi järjestää suhteillaan sinulle liput jo loppuunmyydylle lennolle Roomaan.

Yleensä ystävä ei ole enää ystävä, jos hän lopettaa yhteydenpidon pitkäksi aikaa. Tämä on asia, joka Suomessa menee mielestäni toisin. Vanhat ystävät pysyvät ystävinä, vaikka heistä ei kuulisi vuoteen mitään. Kukaan ei siitä loukkaannu. Simone itse on todennut olevansa tässä suhteessa suomalainen. Hän haluaisi pitää ystävänsä, vaikka ei joka ilta menekään heidän kanssaan ulos. Hän tarvitsee myös omaa aikaa. Italialaiset käsittävät sen itsekkyydeksi.

Olen jotenkin helpottunut, että Simone haluaa muuttaa Suomeen. En tiedä, tulisiko minusta kunnon italialaista koskaan. Minun olisi luovuttava niin paljosta sellaisesta, mikä tekee minut onnelliseksi. Omasta ajasta, riippumattomuudesta, vapaudesta tehdä mitä tykkään. Olisi aina ajateltava asioita koko suvun ja ystäväpiirin kannalta. Siinähän kadottaa itsensä kokonaan.

Olen ehkä kyyninen. Ehkä liioittelen. Ehkä olen vain liian suomalainen.

Ja ehkä tästä voi kasvaa hieman italialaisemmaksi. Pikku hiljaa.